Perinteiset punamultamaalit
25.5.2010
Perinteiset punamultamaalit
• Ekoesko
• Falu Punamultamaali
• Hangon punamultamaali
• Joule Isännän punamulta
• ”Museon punamulta”
• Tranemo Punamultamaali
• Uula-keittomaali
Sen seitsemää sorttia
Tuskin mikään muu maalityyppi herättää suomalaisissa niin myönteistä mielikuvaa kuin punamulta. Sitä pidetään aitona, luonnonmukaisena ja kotimaiseen maisemaan sopivana. Punamulta on yksinkertaisesti perinnemaalien kruunaamaton kuningas. Vaan mikä on totuus myyttien takana? Onko punamullasta teollisten maalien haastajaksi ja voiko aitoa punamultaa ostaa purkissa?
Punamulta on maalityyppi, jonka jokainen vähääkään perinnerakentamiseen ja -maalaamiseen perehtynyt väittää tuntevansa. Samaan aikaan maalikaupoissa ja rautamarketeissa myydään punamultana lähes tulkoon mitä tahansa punaista maalia. Varsinkin nimityksen ”punamaali” taakse kätkeytyy jopa dispersiomaaleja. Siis maaleja, joita kansan suussa kutsutaan latekseiksi.
Punamulta kummittelee myös värinimissä. Jopa perinnepuolella nimeä käytetään harhaanjohtavasti. Esimerkiksi taannoisessa perinteisten öljymaalien vertailussa (TM Rakennusmaailma 6/08) kolmen eri petroliöljymaalin värisävyksi oli merkitty punamulta. Ei siis ihme, jos kuluttaja on käsitteistä ihmeissään, kun jopa perinnepuolella nimityksiin sekoitetaan markkinamiesten logiikkaa.
Vertailussamme päätimme joka tapauksessa pysyä tiukalla linjalla. Viime vuoden heinäkuun loppupuolella tehdyllä hankintakierroksella mukaan otettiin vain sellaisia maaleja, jotka täyttivät ehkä tärkeimmän perinteisen punamullan perusvaatimuksen: vertailutuotteiden piti pohjautua keitettyyn tärkkelykseen – käytännössä joko ruis- tai vehnäjauhoon.
Lisäksi edellytettiin, että maalissa olisi oltava tartuntaa tukemassa pellavaöljyä. Öljy sai olla mukana keittämättömänä tai keitettynä eli vernissana. Pigmentiksi ei kelvannut tietenkään mikään muu kuin perinteinen punamulta. Maalin väri syntyy siis raudan oksideista.
Kaikki ei ole aitoa
Tehdyt rajaukset karsivat kisasta varsin yllättäviä tuotteita. Pääosin kyse oli siitä, ettei maaleja oltu keitetty tai sideaineena oli tyystin jotain muuta kuin tärkkelystä. Niinpä Lasset ja Väri-Kallet, kuten myös Ruskakset ja Pehtoorit saivat jäädä omiin talkoisiinsa. Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteivätkö kyseiset maalit voisi olla laadukkaita. Perinneresepteihin ne eivät kuitenkaan pohjaudu.
Hankalaksi asian varmistamisen teki se, ettei läheskään aina punamultamaalin todellisia sideaineita mainita myyntipakkauksen kyljessä. Esimerkiksi Tikkurilan Falun koostumus selvisi vasta valmistajalta asiaa erikseen kysymällä. Myös Joulen Isännän punamullan kanssa tarvittiin tarkempia varmistuksia. Molemmat kuitenkin osoittautuivat täysverisiksi perinnemaaleiksi.
Oma kysymyksensä tietysti on, voiko hyllytavarana myytävää punamultaa pitää aitona. Pohdinnan tekee aiheelliseksi sekin, että punamultaa valmistetaan myyntiin myös pienemmässä mittakaavassa, muun muassa maatilakokoluokan maalipajoissa. Tämän ryhmän valmistajia löytyy maastamme useita, mutta kaikista ei tieto leviä kuin puskaradion kautta. Kaikilta valmistajilta maalia ei välttämättä ole edes koko ajan saatavilla.
Jotta päästäisiin jonkinlaiseen käsitykseen pientuotantona valmistetusta punamullasta, vertailuun otettiin mukaan Ekoeskon punamulta, jota tilattiin rahtitavarana. Tuotteen kuusjokelainen valmistaja edustaa punamullan suomalaisen pientuotannon ehkä teollisinta laitaa, sillä maalia on saatavilla läpi vuoden. Voidaan siis olettaa, että tällöin myös valmistuserien laatuvaihtelut ovat vähäisempiä kuin satunnaisilla keittelijöillä.
Heti vertailua suunniteltaessa heräsi idea, että yhdeksi vertailutuotteeksi otettaisiin itse keitetty punamultamaali. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että valmistusohjeita löytyi pilvin pimein. Pelkällä nettihaulla reseptejä löytyy lukuisia. Pääosa ohjeista noudattaa samaa kaavaa, mutta varsinkin eri raaka-aineiden määräsuhteet vaihtelevat merkittävästi.
Vertailun myötä kävi selväksi, miten omanlaisensa maali punamulta on. Se ei noudata samoja sääntöjä kuin tavanomaiset, kalvoa muodostavat tuotteet. Vaikka punamullan pinta säilyi rankassa kammiovanhennuksessa yllättävän siistinä, ei tartunnasta ollut todellisuudessa paljoa jäljellä. Uutenakaan punamullat eivät yltäneet erityisen mairitteleviin tartuntatuloksiin.
Kysymykseen, pitäisikö pintaan vetää teollisesti valmistettua punamultaa vai itse keitettyä, löytyi testin myötä vastaus.
Lue vertailusta lisää TM Rakennusmaailman numerosta 4E/10, joka ilmestyi 26.5.
Osta koko juttu
Tulosta juttu