Uusi vesihuoltolaki (HE 218/2013) keskittyy pääosin vesihuollon riskienhallintaan ja hulevesien ohjaukseen. Sen on myös määrä tuoda helpotusta kiistoihin, jotka ovat syntyneet joillekin paikkakunnille vesiosuuskuntien perustamisen seurauksena.

Laissa lievennetään jonkin verran sitä liittymisvelvollisuutta, jota tänään vesiosuuskunnan puolelta pidetään selviönä, mikäli kiinteistö sijaitsee alueella, jonka kunta on vahvistanut vesihuoltoalueeksi. Viime vuosien aikana mukaan on pakotettu niin ympärivuotiset asukkaat kuin kesämökkiläiset juurikaan välittämättä siitä, onko heillä käyttö- ja jätevesiasiat kunnossa jo ennestään.

Uuden lain johtosääntönä on edelleen, että vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella oleva kiinteistö on liitettävä laitoksen vesijohtoon ja viemäriin. Vesilaitokseksi lasketaan myös vesiosuuskunta, jos kunta on vahvistanut sen toiminta-alueen.

Liittämisvelvollisuudesta voi anoa vapautusta kunnan ympäristötoimelta. Ympäristöviranomainen voi myöntää vapautusta, jos liittymiskustannukset tulisivat kohtuuttomiksi eikä kiinteistöllä ole tarvetta vesihuoltolaitoksen palveluille. Käytännössä siis silloin, jos on hyvä oma kaivo ja jätevesiasetuksen mukainen jäteveden käsittelyjärjestelmä. Laissa mainitaan myös kuivakäymälä. Mikäli kesämökillä ei ole vesi-wc:tä, ei viemäriin tarvitse liittyä. Tämä asia on onneksi sanottu selkeästi ja yksiselitteisesti.

Uudessakin laissa roikkuu mukana vanha, kaiken kohtuullisuusharkinnan ylittävä varaus; vapautuksen ehtona on edelleen, ettei liittymisestä vapauttaminen saisi vaarantaa vesihuollon taloudellista ja asianmukaista hoitamista vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella.

Paskalain seurausta tämäkin

Suomessa on nyt noin 1 500 vesiosuuskuntaa, joista ylivoimainen valtaosa toki on toivottuja ja tarpeellisia, ja niiden osakkaat tyytyväisiä. Uuden lain toivotaan vaikuttavan siihen, ettei vesiosuuskuntia enää perusteta liian harvaan asutetuille alueille, missä ne eivät ole elinkelpoisia.

Vapaaehtoisia liittymiä ei kuitenkaan saatu läheskään kaivattuja määriä. Osin siksi, ettei haja-asutusalueiden väestöllä aina ole löysää kymppitonnia taskussa, osin siksi että vesiosuuskuntien puuhamiehet useimmiten olivat innokkaita harrastajia, joilta pitkälti puuttui käsitys niin myyntitekniikasta, maansiirron realiteeteista ja kustannuksista kuin lainsäädännöstä.

Joidenkin lainoppineiden mielestä koko ajatus pakolla liittämisestä on perustuslain vastainen. Edellinen vesihuoltolaki vuodelta 2001 hyväksyttiin eduskunnassa ilman perustuslakivaliokunnan käsittelyä, ja kriitikoiden mielestä se loukkaa niin perustuslain mukaista yhdistys- ja sopimusvapautta kuin omaisuuden suojaakin.

Yhtä kaikki, muutamassa vuodessa monien 2000-luvulla perustettujen vesiosuuskuntien tukirahat loppuivat. Eivätkä harvojen vapaaehtoisten liittymien tuottamat maksut riittäneet toiminnan pyörittämiseen, velkojen maksusta puhumattakaan. Tällöin haettiin kunnalta vesihuoltoalueen vahvistamista. Vahvistaminen, joka mahdollistaa pakkoliittämiset, oli siinä vaiheessa kunnankin intressissä, koska kunnat toimivat velkojen takaajina. Pakkoliitoksista huolimatta konkursseja on silti tullut, ja monessa kunnassa mietitään tälläkin hetkellä ihmeissään, mitä tehdä kannattamattomalla vesiosuuskunnalla.

Käytännössä uuden lain lievennykset koskevatkin vain mahdollisia uusia vesiosuuskuntia tai sellaisia, joiden toiminta-alue vahvistetaan vuoden 2016 loppuun mennessä. Nykyisillä, vahvistetuilla vesihuoltolaitosten toiminta-alueilla mennään edelleen vanhojen sääntöjen mukaan. Liittämisvelvollisuus määräytyy näillä alueilla vanhan lain mukaan 31.12.2018 asti.

Lue aiheesta TM Rakennusmaailman numerosta 7/14, joka ilmestyi 13.8.