Kun Päivi Järvinen muutti Tampereelta Helsinkiin opiskelemaan, oli hänellä selkeä visio tulevan kodin osalta: talon ”ikäkaton” on oltava 1930-luvussa. Yhtään uudempi rakennus ei tule kysymykseen.

”Olen aina ollut kiinnostunut vanhoista taloista. Ehkä se liittyy osin siihen, että lapsuudenkodissani rakenneltiin paljon. Se oli kivaa, vaikka yleensä lapset, ja naiset, saivat käyttöön ne vähän huonommat työkalut”, hän nauraa.

Talorakkautta ensisilmäyksellä

”Liekö ollut vapun aatonaatto 2006. En saanut unta ja naputtelin tietokoneelle asuntohaun: yli 100 neliötä, Pitäjänmäki. Kun ruudulle ilmestyi hiljakseen vanhan kyläkirkon julkisivu en ollut uskoa sitä todeksi. Ei sellaista voi olla myynnissä”, Päivi muistelee.

Ohjaaja-tanssija-pariskunta suorastaan ”sekosi onnesta” päästessään katsomaan taloa. Kesäkuussa tehtiin kaupat vuonna 1929 valmistuneesta rakennuksesta, joka tarjosi 212 neliötä entisen kirkon tiloja, 36-neliöisen suntion asunnon kirkon yläkerrasta ja kaiken yläpuolelta vielä 10 metriä korkean kylmän vintin.

Kyseessä oli asunto-osakeyhtiö omalla tontilla, johon kuului myös pihan toisella puolella sijaitseva Villa Droppen, entinen lastenkoti.

Olohuoneesta konserttisali, makuuhuoneesta backstage

Heti alkuun kaksi taiteilijaa oli ihastunut siihen, että entisestä kirkko- ja seurakuntasalista saa muovattua työtilan, jossa voi tehdä mitä vaan. Mutta jo vuoden sisällä talon kaikki tilat veivät Päivin ja hänen silloisen puolisonsa Ilari Nummen totaalisesti mennessään.

”Kotia olimme lähteneet hakemaan, kulttuurikeskusta ei ollut tarkoitus perustaa – niin kuin sitten kävi”, Päivi kertoo.

Itse asiassa puolivahingossa: ennestään tuttu yhteistyökumppani, sellisti Marko Ylönen oli huomannut kirkkosalin hyvän akustiikan ja kysyi mahdollisuutta esiintyä siellä tulevan Finlandiatalon konserttinsa ”kenraaliharjoituksena”.

Sen jälkeen samana syksynä salissa pidettiin jo kolme konserttia, kolmet juhlat ja muutamia kokouksia.

Tarkoituksena oli ensisijaisesti tarjota oma koti yhteisölliseen käyttöön.

”Tilaksi, jossa taide voisi toimia arjen parantajana, jossa taide ja tiede voisivat keskustella ja jossa taiteilijat ja muutkin ihmiset voisivat tehdä jotain sellaista, mitä eivät ole aiemmin tehneet”, Päivi kuvaa.

Konserttien ja esitysten lisäksi onkin syntynyt myös erilaisia projekteja alueella asuvien lasten, vanhusten, kehitysvammaisten ja päihdeongelmaisten kanssa.

Kulttuurikirkoksi nimetyn tilan tarjonta laajeni niin, että konsertteja ja muita tapahtumia saattoi olla vuodessa jopa 80, vaikka tammikuu ja kesäaika olivat ”rauhoitettua” aikaa.

Vuodesta 2007 lähtien toimintaa on pyörittänyt Pitskun Kulttuurikirkko ry, jossa Päivi on sekä taiteellisena että toiminnanjohtajana.

Kyllä tanssijakin rappaa, jos on tarve

Paitsi että koti on myös kulttuurikeskus, se on lisäksi vielä suojelukohde. Sekin muokkaa elämää.

”Kun esimerkiksi ikkunaremontti tehdään perinteisesti, se vaatii aikaa ja rahaa. Toisaalta taas ulkoseiniin käytettävä kalkkimaali on edullista. Mutta kyllä se edullisuus taitaa koskea vain kymmentä prosenttia ostoista”, Päivi pohtii.

Asioita ei voi myöskään hoitaa tuosta noin vain. On esimerkiksi tiedettävä tarkkaan, miten kiinnitetään katos ulko-oven päälle. Kun kyseessä on hirsirunkoinen, rapattu talo, joka on tehty vanhalla tavalla – ensin on hirsi, sitten tervapaperi, sitten vähän irti oleva verkko, jonka ”kynsiin” rappaus tarttuu – ei siihen ruuvailla mitään samalla tavalla kuin tiilipohjaan.

”Tällaista rakentamisen seurantaa paikan päällä olen tehnyt aika paljon. Selittänyt, miten korjausten kanssa pitää toimia – jos olen itse ymmärtänyt”, tanssija-koreografi selittää. ”Mutta kaikenlaista sitä vähitellen oppii.”

Ja onneksi asiantuntija-apua on myös löytynyt. Sitä ovat tarjonneet muun muassa julkisivuentisöinnin rakennusvalvoja Teemu Kajaste ja suojeluarkkitehti Riitta Salastie.

Vaikka talon vuonna 1999 ostaneet Minna Aarnio ja Sven Hult tekivät valtavan sisäremontin, tekemistä on riittänyt erityisesti julkisivun korjausprojektissa.

”Sitä kieltämättä on tarvittu, sillä 50-luvulla tehty roiskerappaus tipahteli seinistä niin, että sai todella varoa päätään”, Päivi kertoo.

Julkisivun asusta sen sijaan piti vääntää kättä: palataanko alkuperäiseen vai kunnostetaanko 50-luvun muoto, johon ihmiset olivat tottuneet.

Päivin sitkeästi puolustama alkuperäinen asu voitti, ja nyt seinissä näkyy hänen kädenjälkensä – sanan varsinaisessa merkityksessä. Kalkkimaalauksen salat ovat viime vuosina tulleet hänelle tutuiksi.

”Yhtään kesää ei ole mennyt niin, etten olisi jotain maalannut tai rempannut. Mutta sitä kai se on kaikilla omakotitalossa asuvilla. Toki mittasuhteet ovat tässä toisenlaiset ja suojelukohteen status asettaa omat rajoituksensa.”

Tulevaksi viikonlopuksi Päivi kaavailee lapsilleen ikkunan tiivistyshommia.

”Siitä huolimatta tänne on pakko saada myös paksummat verhot. Sähkölaitokselta käytiin mittaamassa, että ikkunoiden kohdalla on neljä astetta kylmempää kuin muualla. Ikkunat ovat vain kaksinkertaiset, ja osa niistä on vanhaa kahden millin lasia, ei neljän, kuten nykyisin.”

Lue koko juttu RM Rakennusmaailman numerosta 11/17.