homeet

Kun rakennuksessa piilevän kosteusongelman haistaa, on jo toiminnan aika. Harvalla on suunnitelma valmiina, mutta peliä ei silti ole menetetty. Vauriot on korjattava nopeasti, mutta voiko kaasutuksella saada aikalisän tai peräti erävoiton? Jukka Sihvonen selvitti asiaa nollapisteestä alkaen.

Tarina alkoi jo kauan ennen kuin palasin Suomeen kolme vuosikymmentä kestäneeltä elämän ekskursiolta Kaliforniaan. Olin kyllä kuullut, että Haminan liepeillä sijaitsevalla perintömökillämme käyneet säilyttivät kaupunkivaatteitaan auton takakontissa, jottei niihin tarttuisi mökin hajua. Leimasin heidät oitis suvun ruotsalaisiksi hienohelmoiksi, joiden nenään ei sopinut suomalaisen mökin tuoksu.

Kun Suomeen rantauduttuani ryhdyimme itse käymään mökillä, karmea totuus luikerteli esiin kuin käärme: Se todellakin haisi, ja mitä ilmeisimmin homeelle.
Sisään astuessa haju oli aluksi miedosti pistävä, laimeni sitten pehmeäksi kuin tunkkainen kellari tai ummehtunut mummonmökki. Kun ovet avattiin ja tupaan saatiin läpiveto, haju häipyi. Luulimme.  Mutta ei se mihinkään häipynyt. Se vain huijasi nenää.

Tavallinen väärä johtopäätös on, että haisun luullaan häipyvän, kun hometalossa tuuletetaan hetki pitämällä ovet selkosenselällään. Todellisuudessa nenä vain turtuu hajuun, eikä tuntisi sitä vaikkei tuuletettaisikaan.

Varsinaisen mökin lisäksi katetun välikön erottamassa autotallin ja työkalukopin muodostamassa huoltorakennuksessa oli toisenlainen, ärhäkämpi ja kitkerämpi haju. Koko kompleksi siis kuului varsin yleiseen monivammaisten rakennusten ryhmään.

Haju tarttui

Ongelman huomasi ensin hajusta. Se tarttui vaatteisiin, tavaroihin ja kaikkiin pintoihin, toisiin voimakkaasti, toisiin vielä voimakkaammin. Sen tajusi vasta myöhemmin heitellessään mökkivaatteita pesukoneeseen kaupunkiasunnossa. Ruokatarvikkeetkaan eivät säästyneet. Mökillä paistetut letut eivät kelvanneet tuliaisina kaupunkilaiselle ”saaren hajun” vuoksi.

Ulkopuoliset yleensä haistavat homeongelman ensimmäisinä, mutta vaikenevat. Helppoa ei olekaan mennä kertomaan tuttavalle, tai kaupan kassajonossa ventovieraalle, ”Sinä haiset”, vaikka juuri niistä sanoista tosiystävän tunnistaisi. ”Taisit käydä mökillä”, kelpaisi myös keskustelun pehmeäksi avaukseksi, ihan vihjeenä.

Kerran vuodessa pitäisi olla kansallinen Haista home -teemapäivä, jolloin tunkkaisen ummehtuneen kellarin hajuisissa vaatteissa kulkeville voisi rehellisesti kertoa kotona tai mökillä ilmeisesti olevasta homeongelmasta. Eikä kukaan saisi loukkaantua.

Homeen haju on kuitenkin vain alkusoitto ja oire suuremmasta rakennusta vaivaavasta ongelmavyyhdestä, jonka syntyä ja vaikutusta ei kokonaisuudessaan edes tunneta, mutta jonka korjaamisessa ei oman edun vuoksi pitäisi aikailla.

Sisätiloissa muhiva home aiheuttaa monille terveydellisiä haittoja, jotka voivat olla vakaviakin. Ilma saattaa tuntua kuivalta ja mikrobikasvuston ilmassa leijuvat itiöt voivat aiheuttaa ihon ja silmien ärsytystä, yskää, liman muodostumista, äänen käheyttä, nenän tukkoisuutta, hengenahdistusta, kuumeilua, lihas- sekä nivelkipuja ja muita tyypillisiä allergiaoireita. Ne vaivaavat homeisissa tiloissa, mutta katoavat paikkaa vaihdettaessa.

Kotieläimet ovat myös riskialttiita, sillä ne viettävät useasti enemmän aikaa rakennuksen sisällä kuin homehaittojen ulkopuolella päivittäin puuhasteleva isäntäväki.

Viekas vesi

Syynissä olleen mökin erikoiseristeenä yläpohjassa oli paksulti aaltopahvia päivitettynä muutamalla paikallisella vuoden 1961 sanomalehdellä. Niiden päälle oli jossakin historian vaiheessa lisätty osittain pahvit kattava lasivillakerros. Levittäjän hommat olivat jääneet kesken, sillä vintissä oli viisi Karhuntaljarullaa avaamattomina. Mahtava juttu Olli Oravalle, joka oli tehnyt yhteen niistä perheelleen luksuspesän.

Mökin sokkeliin aikanaan lattiaremontin yhteydessä lisätyt ilmanvaihtoreiät olivat riittävän avarat. Merituuli pääsi kuivaamaan alapohjan hyvin etenkin, kun kosteimpina aikoina pidettiin isoa luukkua auki. Rakennuksen alla, viettävän kalliopohjan päällä kulki salaojaputkia, jotka johtivat ylärinteestä kertyvät vedet rakennuksen alitse.

Parissa paikassa todettiin kosteusrasitteen sokkelia vasten olevan niin suuri, että räystäsroiskeet piti ohjata kauemmas. Vesi nimittäin on viekas kuin käärme ja osaa luikerrella kapillaari-ilmiön avulla betonin sisällä ylös seinärakenteisiin. Julkisivun mustat homepilkut puolestaan olivat luonnollinen ja vaaraton ilmiö.

Lisärakennuksessa olleen ärhäkämmän homeen hajun syytä ei tarvinnut suuremmin etsiä. Päärakennuksen räystään alle tehty välikatto oli vuotanut ja vesi valunut sisäseinää pitkin jättäen selvät jäljet nurkkaan sähkömittarin viereen. Onneksi pesäke oli selkeästi päärakennuksesta erillään.

Käytännössä ongelmana oli homepesäkkeen löytäminen. Seinän repiminen silmämääräisesti homeen löytämiseksi olisi hölmöläisen hommaa ja hoituisi helpommin kutsumalla palokunta paikalle polttamaan mökki harjoitustyönä.

Silmitön purkaminen olisi kuitenkin ollut turhaa. Yläpohjaa avattiin tuulettamisen vuoksi vain näkyvän lisärakennuksen seinässä olevan homeen vierestä ja välikön katosta, sillä lisärakennuksen matalassa vintissä ei ollut tuuletusta lainkaan.

Homepesäkkeen etsintä on kuin lääkärin työtä, jossa tutkimuksella suljetaan pois vaihtoehtoja. Oletettavaa oli, ettei alapohjan korjauksen yhteydessä siellä ollut kaikkia materiaaleja vaihdettu, ja runkorakenteisiin on saattanut jäädä mikrobeja kiinni. Mutta se oli vain oletus.

Lue aiheesta lisää TM Rakennusmaailman numerosta 5/08, joka ilmestyy 20.8.