Muistiystävälliseksi kunnaksi itseään tituleeraavassa Sipoossa ajatellaan jo nyt, ettei asuinympäristön esteettömyys ja turvallisuus ole muistisairaiden kannalta riittävä tavoite. On osattava kysyä, tarjoaako asuminen, myös kunnallisissa asumisyksiköissä, elämänlaatua vai ainoastaan turvallisia säilöjä.

Suvirinteen muistisairaiden 22-paikkainen asumisyksikkö ei sinänsä ole iso, mutta muistisairaalle ehkä kuitenkin melkoinen kokonaisuus, jos omaa ovea ei tahdo pitkiltä käytäviltä löytyä. Entä onko ovien takana edes ketään?

Kotona asuvien muistisairaiden elämään taas liittyy arkuus, niin muistisairaalla itsellään kuin hänen omaisillaan, joka vie eristäytymiseen.

”Kodista voi tulla turvapaikka, mutta myös tietynlainen vankila. Ja siitä alkaa myös kunnon huononeminen”, Sipoon kunnan vanhustyön johtaja Helena Räsänen painottaa.

Miten tukea asumisratkaisuilla kasvavan kansantaudin, muistisairauden, järkevää sopeutumista yhteiskuntaan?

Ennen kaikkea koti

Suvirinteessä kaikki ulos vievät ovet ovat lukossa, mutta ovien sisäpuolelta löytyy leppoisa ja värikäs, kodikas, miljöö.

”Tämähän ON näiden ihmisten koti, jossa vain on henkilökuntaa töissä”, Räsänen painottaa.

Kodikkuutta arjen asumiseen on tietoisesti haettu monin keinoin: Toisaalta osa budjetista on käytetty paikallisten taiteilijoiden teoksiin, toisaalta paikalliset koululaiset ovat käyttäneet oppituntejaan seinämaalausten tekoon. Vehreyttä tuovat ruukkukasvit, vireyttä hemmotteluhetket, kuten kynsien lakkaus. Yhteisten juhlien kakut koristellaan aina kauniisti, eikä kahvia juoda muovimukeista vaan posliinikupeista. Sisälle tuodut luontomateriaalit muistuttavat hienovaraisesti, mitä vuodenaikaa eletään. Ja pikkuruiset taimet odottavat jo ikkunalaudoilla pääsyä pihan kasvatuslaatikoihin ja sieltä myöhemmin ruokapöytään.

On paljon pieniä isoja keinoja, joista monet on toteutettu yhdessä asukkaiden ja omaisten kanssa eli ilman suuria rahoja.

Toimintaterapeutti Antti Lemetyisen mielestä kodikkuus näyttäytyykin parhaimmillaan siinä, miten omaiset on saatu tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Keitelläänkö kahvia kuin omassa keittiössä?

”Ehkä paras esimerkki onnistumisesta on omainen, joka unohti vierailulle tullessaan äitinsä olevan matkoilla, mutta ei siitä hämmentynyt, vaan oikaisi hetkeksi tänne meidän sohvalle lepäämään.”

”Täällä panostetaan omannäköisen elämän ja asumisen säilymiseen. Sen onnistumiseksi on tunnettava jokaisen ihmisen tarina ja menneisyys. Lähdettävä siitä”, osastonhoitaja Sanna Siltala korostaa.

Tilat asukkaiden mukaan

Sipoon neljässä vanhusten asumisyksikössä muistiystävällisyyteen pyritään kolmen e:n – etiikka, esteettömyys, estetiikka – kautta. Niiden toteutusta ja toteutumista mietitään huolella.

Kokemus oman elämän merkityksestä ja arvosta, muistisairaanakin, välittyy monissa asumisratkaisuissa.

”Esimerkiksi esteettömyys on paitsi fyysistä, myös kognitiivista. Ihmisen arvokkuus syntyy siitä, että hän tietää, missä on, ja ettei hän ole vain tekemisen kohde, vaan itsekin tekijä ja osaaja”, Siltala muistuttaa.

”Sillähän ei mikään muutu, että ’laitos’ vaihtuu ’tehostetuksi asumisen palveluyksiköksi’”, Räsänen täydentää. ”Tarvitaan ennen kaikkea asenne- ja ajattelutapamuutosta.”

Sen pitäisi näkyä myös vanhojen tilojen saneerauksessa, joka tehdään asukas- ei työntekijänäkökulmasta. Räsänen haluaisi muun muassa purkaa pois kansliat, joissa ollaan lasin takana.

”Eihän kenenkään kodissa ole sellaisia koppeja. Asia on vielä osalle henkilökuntaa kova pala, mutta niinkin on jo tehty.”

Yksityisyys on tärkeää, samoin ja erityisesti vuorovaikutus. Senkin tulisi mahdollistua eri tiloissa.

”Ihanne olisi helposti muovautuva iso tila, jonne mahtuisi monia ihmisiä tekemään erilaisia asioita. Tällöin haasteena on kuitenkin ääniympäristö: kun yhdistetään avokeittiö, televisio sekä 10–15 asukasta apuvälineineen, syntyy melkoinen kakofonia. Muistisairaalle se voi synnyttää mielikuvan vaikkapa rautatieasemasta, jossa kulkee hirveästi ihmisiä, mutta ei itse tiedä, missä on”, Lemetyinen kuvaa.

”Henkilökunnalta löytyy pelisilmää moneen tilanteeseen, mutta sekään ei riitä, jos tila on kovin kaikuva. Hälyääniä pitäisi rajata pois jo suunnitteluvaiheessa.”

Muistisairaan kannalta hyviä eivät myöskään ole vanhojen rakennusten pitkät käytävät. Ympyrämuoto toimisi paremmin.

”Jos toivoa saisi, en lähtisi saneeraamaan tällaista 50-luvun rakennusta: reilun 10 metrin levyiseen taloon ei yksinkertaisesti saa enää hallityyppistä olohuonetta. Mutta ei olemassa olevaa tilannetta kannata jäädä loputtomiin itkemään. Parempi ottaa luovuus peliin”, Lemetyinen pohtii.

”Uskon, että me olemme tehneet ja teemme näissä puitteissa enemmän kuin parhaamme. Mutta kun rakennetaan uutta, on tärkeää miettiä erilaisia vaihtoehtoja ja kuunnella käyttäjiä”, Räsänen korostaa.

Vihreys hoitaa

Aivan erityinen ylpeyden aihe Sipoossa on viitisen vuotta sitten uudistettu asumisyksikköjen yhteinen piha. Sinne ovet eivät ole koskaan lukossa. Tilaa entiseen verrattuna on verrattuna kymmenkertaisesti. Pihalta löytyy kuntoiluvälineitä, iso terassi yhteistä kahvittelua varten, marjapensaita, hoitokanoja ja -pupuja sekä mahdollisuus eläinvierailuille – tosin vain lumettomana aikana.

”Valitettavasti meillä ei ole eläimille vielä talvilämmitettäviä häkkejä”, Siltala myöntää.

”Ja puuttuu myös hiekkalaatikko, jossa vierailulle tulevat lastenlapset voisivat touhuta”, Räsänen harmittelee.

Koska piha ja luonto ovat iso osa asumista, lähtökohtana on, että sinne pääsee vaikka sängyllä rullaten. Ja ellei jaksa lähteä pihalle katsomaan ponia edes sängyssä, voi ponin kanssa sopia tapaamisen sisälle oman sängyn viereen.

Kohtuullisen suureen pihasaneeraukseen tarvittava rahamäärä saatiin kunnalta perinpohjaisesti mietityillä perusteluilla.

”Valittamisellahan mitään ei edistetä. Pitää osata kertoa tarinoita siitä, mitä, miksi ja kenelle tarvitaan”, Räsänen tiivistää.

”Jos muistisairaalle varataan vain pieni asfaltoitu kaistale keinulla ja pöydällä, se kertoo, ettei ulkoilun ajatella enää kuuluvan tähän elämänvaiheeseen. Mutta eivätkö juuri nämä ihmiset ansaitse hyvän pihan.”

”Liike kun on myös lääke! Ja kun liikkuminen vaikeutuu, pitää ympäristö muuttaa helpommin lähestyttäväksi. Metsäretket ovat hyviä, mutta toimivampi ratkaisu on monipuolinen takapiha.”

Elämää pihalla elävöittää myös yhteistyö lähialueen opiskelijoiden kanssa.

”He hoitavat kevät- ja syystyöt yhdessä asukkaiden ja henkilökunnan kanssa ja saavat vastaavasti käytännön harjoitusta sekä tietoa viherterapiasta”, Antti Lemetyinen kertoo.

Pihan myötä toteutuva ”Green Care” onkin Suvirinteen keskeinen toimintamalli.

”Eräskin ruokahalunsa täysin menettänyt asukas löysi sen jälleen pihan marjapensaiden ääreltä.”

Omavastuuta asumisratkaisuista

Vaikka Sipoossa on panostettu kunnallisten asumisyksiköiden kehittämiseen, kuntaa halutaan, valtakunnallisten tavoitteiden tapaan, rakentaa niin, että muistisairaskin voisi asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan.

”Kukapa ei sitä ei haluaisi”, Sanna Siltala kyselee.

Kysymys onkin, miten se mahdollistuu – ja mahdollistetaan. Palvelutarjontaa tulee kehittää, mutta kaikkea ei voi sysätä kunnan tai muiden ulkopuolisten toimijoiden vastuulle. Asiat on myös otettava omaan käteen.

”Vaikka portaat ja fyysinen toiminta pitävät ihmisen kunnossa, kannattaa itsekin valmistautua siihen, ettei ehkä pysty asumaan koko elämäänsä samassa asunnossa, ainakaan samoissa raameissa”, Räsänen toppuuttelee.

”Sitä paitsi nuorikin ihminen voi sairastua.”

Joutuminen yhtäkkisesti ympärivuorokautisen hoivan piiriin, koska ei pärjää enää kotona, on raju, epätoivottava tilanne.

”Pienikin remontti voisi ainakin siirtää raskaampiin palvelukuvioihin joutumista: vessan suurentaminen, ramppien laittaminen, muut pienet muutostyöt”, Siltala luettelee. ”Jos ne tehtäisiin ajoissa. Vanhana ja sairaana siitä ei enää jaksa.”

Mutta.

”Kyllähän monet poliitikotkin miettivät nyt päätöksissään, mikä olisi hyvä omalle isälle tai äidille, sodanaikaiselle sukupolvelle, vaikka oikeasti pitäisi katsoa eteenpäin ja pohtia, mitkä ratkaisut olisivat hyviä minulle”, Räsänen täydentää.

Ja mille tarjotaan tukea.

Asumisyksiköistä takaisin kyläyhteisöihin

Omavastuun lisäksi toiveita tulee toki asettaa myös kunnille ja rakentajille – asumisratkaisujen tarjoajille.

”Perinteisillä ratkaisuilla saadaan perinteisiä kohteita. Nyt tarvitaan ajatusten tuulettamista”, Helena Räsänen korostaa.

”Kunnan muistiystävällisyyden ytimessä on yhteisöllisyys. Silti esimerkiksi kotihoidon asiakkaista 30 prosenttia tuntee itsensä yksinäiseksi.”

”Suomessa on mietitty paljon esteettömyyttä. Miten paljon on mietitty sitä, mikä asumisessa mahdollistaa sosiaaliset kontaktit? Onko talo tai kortteli rakennettu niin, että se estää vai mahdollistaa luontevan yhdessäelon? Miten rakennettaisiin turvallisia kyläyhteisöjä, joissa vahvistettaisiin perinteiseen tapaan sitä, että naapurista pidetään huolta? Tarvitaan pieniä yhteisöjä, ei niinkään uutta henkilökuntaa.”

Toki kylälähtöisessä Sipoossa lähtökohta on toinen kuin vaikkapa kaupunkimaisessa Helsingissä.

”Juuri Sipoossa voitaisiin keskittyä kyliin, joissa ihmiset tuntevat toisensa. Kun täällä ihminen riuhtaistaan pois omasta kylästä ja siirretään keskustaan, sopeutuminen voi olla todella vaikeaa.”

Räisäsen visiossa kyliin rakennettaisiin pieniä yksiköitä tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa apuna pyörisi kotihoito, öisin ehkä yhteinen hoitaja.

”Vaikka yhteisöllisyys on vahvasti mukana kunnan uudessa strategiassa, ei täälläkään ole täysin mennyt läpi saksalainen Bielefeldin malli: rakennetaan ikääntyneille 4–5 asunnon pienkerrostalokokonaisuus, ehkä yhteinen piha sekä monenikäisten, lähinnä 3. sektorin pyörittämä ’kyläkeskus’ josta saisi lounasta ja ammattilaisten apua ja joka toimii ’tietotoimistona’. Eli kyseessä olisi koko kylän yhteinen juttu.”

”Saksassa rakennusyhtiöt osaavat jo huomioida tämän”, Räsänen heittää.

Myös Antti Lemetyinen näkee ratkaisun piilevän eri osa-alueiden yhdistämisessä.

”Rakennussuunnittelussa on tärkeää huomioida ihmisten oma rauha, mutta myös se, että ympärillä on elämää. Ei siis mitään, ehkä kustannustehokkaita, mummoghettoja, vaan monisukupolvisuutta.”

Käyttäjäkokemukset rakennussuunnittelun käyttöön

Monet periaatteista ovat hyvin sovellettavissa muihin yhteyksiin. Paitsi vanhus- myös vammaispalveluista vastaava Räsänen onkin innoissaan rakennushankkeesta, jossa samalle tontille nousevat kehitysvammaisten asumisyksikkö ja päiväkoti.

”Kaikkein parasta on, että tätä on suunniteltu yhdessä tulevien asukkaiden ja heidän omaistensa kanssa – ja että olen itsekin saanut olla siinä mukana”, Räsänen hehkuttaa.

”Nyt mietitään oikeasti, mitä kehitysvammaisen asuminen on: muutakin kuin pelkkä asunto. Tontille on tulossa muun muassa iso piha, puutarha ja salibandykenttä.”

Yhteisen suunnittelun ja käyttäjänäkökulman voima nousi esiin jo vanhustyön yksiköiden pihan laajennuksessa.

”Mukana oli ihmisiä maa- ja metsätaloustieteen tohtorista talonmieheen, sote-asiantuntijoista teknisiin osaajiin sekä parasta mahdollista tietoa luonnon terveysvaikutuksista”, Lemetyinen muistelee.

”Sillä porukalla voitiin hyvin monipuolisesti perustellen esittää toiveita ja ehdotuksia siitä, miten asiat kannattaisi järkevästi toteuttaa. Esimerkiksi ympärivuotinen piha ei toimi, ellei talonmies pääse pitämään sitä kunnossa. Mutta ei pihaa voi myöskään talonmiestä varten rakentaa.”

Suomalaiset kokemukset ja ruotsalainen väitöskirja kuitenkin osoittavat, etteivät käyttäjäkokemukset kantaudu suunnittelijoille ja rakennuttajille.

”Palautejärjestelmä puuttuu, vaikka juuri sillä voitaisiin löytää ihmisten elämänlaatua parantavia ratkaisuja”, Antti Lemetyinen painottaa.

Artikkeli on julkaistu TM Rakennusmaailmassa 4/2018

Kansantauti: muistisairaus

  • Muistisairautta sairastaa Suomessa lähes 200 000 ihmistä; alle 65-vuotiaita heistä on arviolta 7 000.
  • Etenevään muistisairauteen arvioidaan sairastuvan vuosittain 14 500 suomalaista.
  • Kyseessä on koko ajan lisääntyvä kansantauti: vuonna 2060 Suomessa arvioidaan olevan jo 240 000 muistisairasta.