Perinteisen keittomaalin kysyntä pitää pintansa etenkin pienimuotoisemmassa rakentamisessa. Punamullan ohella maaleista löytyy myös vaaleita sävyjä, joiden sideaine saadaan rukiin sijasta vehnästä.

Vanha kunnon keittomaali pitää edelleen hyvin pintansa, monessakin mielessä.

Perinnekonstina pidetty ratkaisu on kotiutumassa myös kaupunkirakentamiseen. Näin ainakin Helsingin Honkasuolla, jonne on noussut viiden perinteiseen tapaan rakennetun hirsitalon kokonaisuus. Taloissa ei ole ulkoverhoilua, hirret suojataan maalaamalla ne eri sävyisillä keittomaaleilla. Väreinä ovat punainen, harmaa, keltainen ja vihreä. Pintojen toteuttaminen eri sävyissä oli jo rakennusvalvonnan vaatimus.

Punamullan löytäminen markkinoilta oli helppoa, vaaleampien sävyjen ei niinkään. Ne löytyivät lopulta Hangon Väristä, joka on vanha perheyritys. Vaaleanvihreä keittomaali on ollut yrityksen valikoimassa jo nelisenkymmentä vuotta.

Hangon Väriä johtava Peter Carstens kertoo yrityksen kokonaismyynnin olevan noin sata tonnia, josta puolet tulee keittomaalista. Muut tuotteet ovat erilaisia raaka-aineita, joita käytetään pitkälti pintojen käsittelyssä.

Keittomaaleista eniten kysytään punamultaa, joka onkin Carstensin mukaan teknisesti kestävintä. Vaaleampien sävyjen huoltomaalausväli on 5–15 vuotta, punamullalla se on 15–50 vuotta.

Ero johtuu maalin sideaineesta. Punamullassa se saadaan ruisjauhoista, vaaleammissa sävyissä vehnäjauhoista.

Kotikutoista näyttöä rukiin sisältämästä kemiasta voi saada antamalla ruispuuron kuivahtaa kulhon seinämiin.

”Ruis kiinnittyy puuseinään yhtä tiukasti kuin lautasen pintaan”, toteaa Carstens.

Tarttumista vahvistetaan keittomaaleissa myös pellavaöljyllä tai vernissalla, minkä lisäksi maaleissa tarvitaan vettä ja pigmenttiä. Esimerkiksi punamullassa pigmenttinä on rautaoksidi, joka toimii samalla maalissa homeen- ja lahonestoaineena.

Hangon Väriä luotsaava Peter Carstens kertoo, että keittomaalien pigmentit ostetaan nykyisin markkinoilta, ei enää tehdä itse.

Lyijy paransi maalin kestoa

Punamullastakin löytyy kahta eri sävyä, faluninpunaista ja italianpunaista. Edellinen on selvästi tummempaa, sen alkuperäinen pigmentti on peräisin Ruotsin Falunin kaivosjätteestä. Siitä valmistettu punamulta kesti seinissä erityisen hyvin.

”Kaivosjätteen pienet lyijyjäämät paransivat maalin kestoa”, kertoo Carstens.

Lyijyä käytettiinkin ennen yleisesti maaleissa juuri sen antaman kestävyyden takia. Nykyään lyijyn haittavaikutukset terveydelle ovat tiedossa, eikä sen käyttö ole enää sallittua.

1970-luvulla pigmenttiaineita tehtiin vielä itse polttamalla savea ja rautasulfaattia tuhannessa asteessa. Polttamisesta kuitenkin luovuttiin sen haitallisuuden takia.

”Poltto tuotti rajusti rikkihappoa, mikä näkyi savukaasujen puhdistuksesta huolimatta etenkin sateen jälkeen metallipinnoilla”, kertoo Carstens.

Uuni lämmitettiin tuhanteen asteeseen raskasta polttoöljyä polttamalla.

”Kuumennus oli iso urakka, jonka jälkeen polttoa jatkettiin kolmessa vuorossa”, kertoo Carstens.

Mustan keittomaalin suosio kasvaa

Keittomaalien vaaleampia sävyjä kysytään Ruotsissa Carstensin mukaan selvästi enemmän kuin meillä. Yrityksellä onkin vientiä sekä Ruotsiin että Baltiaan.

Moni pienrakentaja ja remontoija on Carstensin mukaan kiinnostunut nykyään hakemaan talonsa seinään oman sävyn. Hangon Väri jättää näiden valmistuksen tekijöiden itsensä harteille.

”Myymme maalien raaka-aineita mutta emme tee pieneriä. Niistä jää helposti varastoon muutaman purkin ylijäämäeriä”, sanoo Carstens.

Perinteisten sävyjen rinnalle on nousemassa musta keittomaali.

”Mustaa on käytetty perinteisesti latojen ovissa, mutta nyt sillä on maalattu omakotitalojakin.”

Artikkeli on julkaistu TM Rakennusmaailmassa 12/21. Lue koko artikkeli digilehdestä.

Lue lisää:

Ovatko perinnemaalit ekologisia?