Yksin 1960–1970-lukujen rakennuksissa on lähes miljoona asuntoa. Suomessa valmistuu korkeintaan 35 000 uutta asuntoa vuodessa. Lähiövuosien asuntojen korvaaminen uusilla veisi lähes 30 vuotta.

Purkamista perustellaan lähinnä tehokkuuden lisäämisellä ja korjausten kalleudella.

Kuitenkaan miljoonaa asuntoa ei voi purkaa – ei varsinkaan, kun kasvukeskuksiin tarvitaan lisää asuntoja.

Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander sanoo, että lähiökerrostalot ovat pohjaratkaisuiltaan hyviä ja rungoiltaan kestäviä – eikä niiden korjaaminen ole vaikeaa.

”Jos 1960–1980-lukujen rakennukset eivät näytä olevan korjaamisen arvoisia, miksi Suomessa silti yhä rakennetaan samalla tavalla?”

Helanderin mukaan rakennuksia pitäisi purkaa jo ilmastosyistä nykyistä vähemmän.

”Isokin korjaaminen on ekologisempaa kuin uuden rakentaminen, sillä korjatessa ei synny päästöjä rakennusrungon valmistamisesta.”

Korjataan vain rikkoutunut

Rakennusmateriaalien valmistuksen osuus rakennuksen elinkaaripäästöistä on suuri. Tämäkin näkökulma suosii korjausrakentamista, mutta vain tarpeellista korjaamista.

”Ei pidä korjata, vaikka laskennallinen käyttöikä viittaisi korjaustarpeeseen. Rakennusosien kunnostaminen on kestävää korjaamista, rakennusosien vaihtaminen ei sitä ole”, Helander konkretisoi.

Hän vertaa, että Suomessa suositaan purkavaa saneerausta, mutta muualla Euroopassa korjataan vain sitä, mikä on rikki.

Helander huomauttaa, että rikkoutuminen on eri asia kuin puun ja monen metallin kuluminen, jota hän luonnehtii erittäin kauniiksi. Helander uskoo, että patinan sietokyky kasvaa: kaikelta ei odoteta uutta ja täydellistä.

”Suomalaisetkin viihtyvät Tallinnan Telliskivellä, vaikka siellä maalit putoilevat seinistä. Naapurimaassa on opittu kestämään kulumista.”

Helanderin mukaan Suomessa ilmanvaihtoremontti on tyyppiesimerkki ylikorjaamisesta.

”Painovoimaisen ilmanvaihdon voi esimerkiksi Hollannissa korjata pienillä parannuksilla. Suomessa vaaditaan täysmuutosta eli painovoimainen ilmanvaihto muutetaan koneelliseksi.”

Rakennusten korjaamisessa siis maltti on valttia. Tähän sääntöön Helander tekee poikkeuksen veteen liittyvissä korjaustarpeissa. Vedeneristäminen on aina tehtävä äärimmäisen tarkasti ja putkiremontti on syytä ennakoida.

Kunnat suunnittelemaan!

Henna Helander, joka on myös Helsingin kaupungin teknisen toimen johtava asiantuntija, kehottaa, että valtiovalta säätäisi rakennusten purkamisesta vastaavasti kuin rakentamisesta säädetään. Purkaminen on lopullista, joten pelisääntöjen pitäisi olla selkeitä.

”Kunnan asemakaava tähtää eheyteen. Yhtä lailla pitäisi olla vähentämissuunnitelma, jotta saisimme pidettyä kunnat mahdollisimman elinvoimaisena”, hän vertaa.

Kuihtuvilla alueilla asuntojen purkaminen on Helanderin mukaan perusteltua.

”Muuttotappiokunnissa pitäisi tehdä suunnitelma, mitkä paikat ainakin pidetään elävinä. Tämä vyöhykkeisiin jako on poliittisesti vaikea tehtävä, mutta ilman sitä heikot kunnat voivat menettää koko elinvoimansa.”

Helander toivoo valtion hyvittävän laita-alueiden suunniteltua purkamista.

Arkkitehti Helander painottaa, että päättäjien pitää ymmärtää suojella arvorakennukset ja alueen historialle tärkeät rakennukset. Tähän arvottamiseen saa asiantuntemusta maakuntamuseoista ja paikallisilta ihmisiltä, jotka tuntevat rakennukset.

Nämä ajatukset Helander sai, kun Savonlinnassa purettiin 1990-luvun taloja. Hän näki paineet purkamiselle, mutta arveluttamaan jäi se, mitkä talot purettiin. Purkamiseen oli kapeasti tekniset perusteet, vaikka teknisiäkin korjaustapoja on useita.

Helander vähentäisi rakennusten ylläpidossa teknisiä perusteita ja lisäisi rakennushistoriallisia perusteita. Hän kummastelee myös sitä, kun valtio ja kaupunki määrittävät rakentamisen tekniset intressit tarkasti – mutta korjauksia ei valvota.

”Kylpyhuoneremontin saa tehdä Helsingissä täysin ilman rakennuslupaa. Jokin logiikka tarvittaisiin.”

Siis teknisestä säätelystä huolimatta määritysten olemassaolo ei takaa mitään. Teot ratkaisevat, joten Helander perää tekijän vastuuta.

Lakiluonnos ei suojele

Helanderia harmittaa, kun rakennuslupavaiheessa on runsaasti yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia. Vielä enemmän häntä harmittavat valmisteilla olevan maankäyttö- ja rakennuslain muutossuunnitelmat, jotka toisivat vahvaa teknistä säätelyä myös korjausrakentamiseen.

”Tekniset ratkaisut eivät aina ole sovitettavissa rakennusten tyyliin. Lakiluonnoksessa ei painoteta kaupunkikuvan eikä rakennusperinnön vaalimista”, Helander murehtii.

Nyt tämän lain mukaan omistaja vastaa rakennusten ylläpidosta, eikä rakennuksen huono kunto ole purkamisen peruste. Korjaamisessa tähdennetään lähinnä energiatehokkuutta, mutta myös rakennuksen ominaispiirteiden säilyttämistä.

Lakiehdotuksessa rakennuksen huono kunto todetaan purkamisen perusteeksi. Helander ei hyväksy sitä, että ylläpitoon ei kannusteta.

Vanhojen rakennusten käyttötarkoituksen muuttaminen uusia tarpeita palvelemaan on kestävää rakentamista. Sitä on myös rakennusten korottaminen. Lakiluonnos edellyttää näissäkin tapauksissa uudisrakentamisen normeja myös vanhaan taloon, jos se ei ole suojelukohde.

”Tämä olisi raskasta korjaamista, vaikka jo ilmastonmuutos edellyttää mahdollisimman vähäistä materiaalien käyttöä”, Helander päättelee.

Purkamisen puolesta ja vastaan

A-Insinöörit julkaisi kesäkuussa selvityksen, jonka mukaan purkavassa täydennysrakentamisessa päästään pienempään hiilijalanjälkeen kuin vanhan peruskorjaamisessa. Tarkasteltavina olivat Helsingin Mellunmäkeen vuonna 1968 ja Vantaan Martinlaakson vuonna 1974 valmistuneet asuinkerrostalot. Talot ovat matalia ja hissittömiä.

Kun suuntaa antava tarkastelu ulotettiin 50 vuoden elinkaarelle, selvästi alkuperäistä laajempi uudisrakentaminen olisi hiilijalanjäljeltään suurempi kuin korjausrakentamishankkeessa.

Tilanne muuttui, kun vertailtiin hiilijalanjälkeä asukasta tai neliötä kohti. Tällöin purkavan täydennysrakentamisen hiilijalanjälki olisi yllättäen alhaisempi kuin peruskorjaamisessa.

Pienempi hiilijalanjälki 50 vuotena perustuu energiatehokkuuteen, uusiutuvien energiamuotojen hyödyntämiseen ja aiempaa tiiviimpään asumiseen.

Mellunmäen esimerkissä seitsemän talon tilalle rakennettaisiin 16 uutta taloa ja asukasmäärä kahdeksankertaistuisi.

A-Insinöörit käytti hiilijalanjäljen laskentaan ympäristöministeriön laskentaohjeita, jotka ovat pilotointikierroksella.

Henna Helander arvioi, että Mellunmäessä paras tulos saataisiin, jos rakennuksia korotettaisiin ja yleensä rakennettaisiin lisää, ilman purkamista. Jo energialähteen muutos maalämpöön parantaa olennaisesti energiatehokkuutta. Ympäristöystävällisyyttä lisäisi suuresti sisälämpötilan lasku asteella tai parilla.

”Uuden rakennuksen rakentaminen aiheuttaa (professori Seppo Junnilan mukaan) hiilipiikin, joka vastaa 40 vuoden energiankulutusta. Näihin hiilipiikkeihin meillä ei ole varaa”, Helander perustelee.

Hän jatkaa, että jos uusienkin rakennusten runkorakenteet on mitoitettu 50 vuodelle, mutta talotekniset osat ovat korkeintaan 15 vuodelle mitoitettuja, rasitamme luontoa valtavasti jo nyt.

”Toki silloin on järkevää purkaa, jos rakennukset esimerkiksi sijoittuvat tontille niin, että lisärakentaminen ei onnistu, paikka on liikenteellisesti keskeinen eikä rakennuksilla ole rakennushistoriallista arvoa”, Helander pohtii.

”Harkittu talonpurku paras ratkaisu”

A-Insinöörien hankekehitysjohtaja Markus Saari kommentoi, että Mellunpuiston nykyiseen hankesuunnitelmaan on päädytty monien suunnitelmien jälkeen ja yhdessä Helsingin kaupungin kanssa.

”Mellunpuisto on kahden taloyhtiön osakkaiden aloitteesta syntynyt hanke. Taloyhtiöt ovat vuosia selvitelleet täydennysrakentamisen vaihtoehtoja, mutta taloyhtiöt ovat ne hylänneet taloudellisesti kannattamattomina.”

Saari kertoo, että taloyhtiöissä on etsitty mittavalle peruskorjaamiselle vaihtoehtoa, joka olisi kaikille asukkaille edullinen ja kohentaisi asumisen laatua.

Saaren mukaan nykyisten rakennusten korottaminen voisi tulla hyvin kalliiksi, jos rakennusten rakenteita ja perustuksia jouduttaisiin vahvistamaan. Jos taas lisärakennettaisiin nykyisille parkkipaikoille, pitäisi rakentaa uudet ja kalliit pysäköintipaikat rakennuksiin tai maan alle.

”Taloyhtiöt eivät siis välttämättä juuri hyötyisi korotus- tai lisärakentamisesta”, Saari arvioi.

Hän lisää, että rakentamisen hiilijalanjälkeä vähennetään, kun nykyisiä keskuksia tiivistetään.

”Mellunpuiston purkavan täydennysrakentamisen hanke tukee sekä Helsingin strategiaa itäisen kantakaupungin uudistamisessa että hiilineutraaliustavoitetta”, Saari päättelee.

Artikkeli jo julkaistu TM Rakennusmaailmassa 10/20.

Remonteille tuplasti tarvetta

 

Asunnot ovat sekä suomalaisten että Suomen suurin varallisuuserä. Asunnot ja yleensä rakennukset pysyvät kunnossa, kun niitä ylläpidetään suunnitelmallisesti ja korjataan oikea-aikaisesti. Rakennusteollisuus RT:n mukaan sekä kunnossapito että korjausinvestoinnit pitäisi jokseenkin tuplata.

RT:n mukaan Suomen asuinrakennusten korjaustarve vuoteen 2025 asti on yli yhdeksän miljardia euroa joka vuosi. Noin 70 prosenttia korjaustarpeesta on rakennusosien tavanomaista korjaamista kulumisen, vanhenemisen ja vaurioitumisen takia; 23 prosenttia on vuosikorjauksia ja seitsemän prosenttia kosteusvaurioiden korjauksia ja esteettömyyden lisäämistä.

RT:n pääekonomisti Jouni Vihmo sanoo, että korjausvelka pienenisi, jos asuntojen korjaus vauhdittuisi RT-linjausten mukaisesti. Lisäksi alan teollisuus toivoo pikaista lisäystä rakentamisen tutkimukseen ja kehittämiseen sekä lisäkoulutusta ja -neuvontaa korjaus-rakentamiseen.

”Korjausrakentaminen kasvaa tasaisesti, prosentin tai puolitoista vuosittain. Korjausrakentaminen on euromääräisesti samaa tasoa kuin uudisrakentaminen. Muualla Euroopassa korjausrakentamisen osuus on suurempi”, Vihmo erittelee.

 

Energiatehokkuutta 1900-luvun alusta

 

Energiayritys Helen Oy on selvittänyt kaukolämpöverkkonsa kiinteistöjen lämmönkulutusta (Rakennusmaailma 1/2019). Aineistossa todellinen energiatehokkuus osoittautui erilaiseksi kuin laskennallinen U-arvo ennakoi.

Tiilirunkoiset kerrostalot, jotka olivat valmistuneet 1900-luvun alussa, olivat energiatehokkuudeltaan hyviä tai jopa erinomaisia. Näissä taloissa on tyypillisesti 60 senttiä paksut, molemmin puolin rapatut seinät, ilman lisälämpöeristettä. Tällaisen massiivimuuratun ulkoseinän U-arvo on keskimäärin noin 1 W/m2K – nykyään vaaditaan 0,17 W/m2K-tasoa.

Rakennusten todellinen energiatehokkuus kuitenkin romahti 1950-luvulta alkaen, kun otettiin käyttöön lämmöneristeitä sisältävät sandwich-betonielementit. Niiden U-arvo on noin 0,40 W/m2K eli paljon 50 vuotta vanhempaa tiilimuuria parempi.

Yllättävää tulosta selittänee se, että painovoimainen ilmanvaihto korvattiin koneellisella ilmanpoistolla, johon ei sisältynyt lämmön talteenottoa.

Jos siis katsotaan liiaksi yhtä laskennallista arvoa, joudutaan osaoptimointiin, joka altistaa rakentamisessa ja remonteissa ylimitoitettuihin ja kustannustehottomiin toimiin.

Energiatehokkuus alkoi kohentua noin 20 vuotta sitten, kun jäähdytyksessä poistettava lämpö alettiin ottaa talteen ja kierrätettiin takaisin lämmitykseen.