Tämä on tarina talosta, joka ostettiin vuonna 1983. Peruskorjausta kesti muutama vuosi. Taisi tulla tehtyä kunnon työtä, sillä kun talo nyt täyttää 100 vuotta, kaikki on yhä mainiossa kunnossa. Mitä nyt keittiön koneistusta – mutta ei puuhellaa – on uusittu, seiniä maalattu, ja huopakattoa korjataan kohta puoleen.

Tehtaan piipun varjossa olevia työläiskortteleita on jäljellä siellä täällä. Yksi niistä on Riihimäen Hyttikortteli. Hytti ei merkitse tässä tapauksessa mitään pikkukoppia tai laivan hyttiä, vaan sitä, että lasitehtaita muinoin kutsuttiin lasihyteiksi, niin Saksassa kuin Suomessakin.

Mitään hyttejä eivät korttelin kahdeksan rakennusta ole, vaan niiden pohjan ala on 10 x 20 metriä, ja kerroksia puolitoista. Ne on rakennettu alkaen vuodesta 1911, lasitehtaan perustamista seuraavana vuonna. Talo on nyt siis satavuotias!

Talossa on asunut kahdeksan perhettä, alakerrassa on neljä huoneen ja keittiön asuntoa sekä kaksi hellahuonetta, yläkerran päädyissä kaksi hellahuonetta. Niin huoneet kuin keittiötkin ovat kukin noin 20 neliön kokoisia, korkeutta hulppeat 3,2 metriä.

80-luvun alussa talot jäivät tyhjilleen, koska niissä ei ollut muita mukavuuksia kuin sähkö, vessatkin tontin laidassa olevassa huoltorakennuksessa. Korttelikokonaisuudelle oli saatu rakennussuojelupäätös, joten talojen ulkonäköön saisi tehdä muutoksia hyvin rajoitetusti.

Tuollaisella röttelökokoelmalla ei ollut oikein kaupallista arvoa, ja silloisen lasitehtaan omistajat vaihtoivat maa-alueita Riihimäen kaupungin kanssa rakennusoikeudeltaan parempiin tontteihin niin, että noin hehtaarin kokoinen Hyttikortteli jäi kaupungin omaisuudeksi.

Tuonaikaiset kaupunginisät keksivät myydä alueen talot määräaloineen ”taiteilijoille ja käsityöläisille”, jotta Riihimäki saisi näin jonkinlaisen matkailunähtävyyden. Ja koska tonttien arvo riippuu rakennusoikeudesta, arvelivat, että menkööt talot tonttimaan hinnalla, kun kerran uutta ei saa rakentaa – päästäänpä eroon tuosta rötiskörykelmästä.

Kun taloon muutettiin syksyllä 1983, päätettiin ensin tutkia ja vasta sitten hutkia. Talosta oli vain karkea inventointipiirustus, alkuperäisiä ei kai ollut koskaan tehtykään. Tehtaan patruuna Mikko Adolf Kolehmainen oli varmaankin vain kävelykepillään näyttänyt rakennusmestarilleen, että tuohon tehdään kymmenen metriä leveä ja kaksikymmentä pitkä pytinki, kymmenen huonetta alakertaan, kaksi hellahuonetta vinttiin. Joten lääniä riitti. Selkeä huoneiden ruutukaava ja tilan runsaus helpottivat tulevan remontin suunnittelua.

Rakennuslupaa ja lainoitusta varten tarvittiin tietenkin piirustukset, sekä sähkö- ja LVI-tekniikka edellyttivät niitä myös. Suojellun rakennuksen ulkonäköä ei saanut muuttaa. Kun piirustukset ja suunnitelmat sai rauhassa toteuttaa itse, talossa asuen, tuli tehtyä tarkkaa työtä. Remontin tuiskeessa ei sitten tarvinnut miettiä ovien aukeamissuuntia tai sähköpisteiden sijoituksia, sen kuin kuvista katsottiin.

Remontti alkoi muuttoa seuranneen vuoden vaihteessa, mikä on hyvä aika sikäli, että talvella on helpompi saada parhaat tekijät siistiin sisätyöhön, ja monet ulkotyöt onkin pakko säästää kesäkeleille.

Lue aiheesta tarkemmin TM Rakennusmaailman numerosta 7/11, joka ilmestyi 17.8.