Verkkoyhtiöitä on patisteltu toteuttamaan säävarmat siirtoverkot maakaapelointia edullisemmilla tavoilla. Kuluttajille haluttaisiin enemmän sopimuskohtaista valinnanvaraa siirron toimitusvarmuuteen ja hintaan. Hankaluutena on siirtohinnan kytkös verkon laskennalliseen arvoon, johon yksittäisen kuluttajan valinnat vaikuttavat vain vähän.

Sähkön siirtohintoja ovat pohtineet viime aikoina myös ministerit. Elinkeinoministeri Katri Kulmunin mielestä säävarmoja siirtoverkkoja voitaisiin toteuttaa maakaapelointia halvemmillakin keinoilla, minkä lisäksi hän haluaisi tarjota kuluttajille mahdollisuuden asiakaskohtaisiin toimitussopimuksiin. Asiakas voisi tällöin valita itse, kuinka kalliin ja säävarman siirron hän haluaa.

Säävarman verkon hintaa on pohdittu myös Eleniassa. Toimitusjohtaja Tapani Liuhala kertoo asiaa selvitetyn perusteellisesti jo Janika-myrskyn jälkeen vuonna 2001 – eli kauan ennen nykyisten toimitusvarmuusvaatimusten voimaantuloa.

Liuhalan mukaan tuolloin tutkittiin Kulmuninkin esityksessä mainitut vaihtoehdot eli ilmajohtojen turvaaminen leveillä johtokaduilla ja linjojen vieminen teitten varsille. Ratkaisuja haettiin myös laatikon ulkopuolelta; esimerkkinä tästä ajatus johtojen ripustamisesta todella pitkiin tai toisaalta mataliin pylväisiin hyvin suojattuina, mikä todettiin utopistiseksi.

Fyysisesti erilaisilla alueilla toimivat verkkoyhtiöt ovat tietysti maakaapeloinnin suhteen eri asemassa. Liuhalan mielestä ilmajohdot eivät olisi elinkaarikustannukset huomioiden yhtään maakaapelointia edullisempi ratkaisu.
Tulevaisuutta ajatellen ilmajohtojen kustannuksia tulee vielä nostamaan se, että monien kyllästysaineiden poistuminen on lyhentänyt pylväiden käyttöikää.

Asiakaskohtainen sopimus?

Mahdollisuus räätälöityyn sähkönsiirtosopimukseen kiinnostanee laajalti verkoyhtiöitten asiakkaita. Moni saattaisi olla valmis tinkimään laadusta, jos tämä keventäisi vastaavasti laskua. Toiveen toteuttaminen on kuitenkin Liuhalan mukaan vaikeaa, koska yksittäisen asiakkaan valinnoilla on vain vähän merkitystä verkon kustannuksiin ja tämän myötä sähkön siirtohintaan.

Energiaviraston valvontamalli sallii monopoliasemassa toimiville yhtiöille tietynsuuruisen tuoton, joka on sidottu siirtoverkon laskennalliseen arvoon. Kuluttajan maksama siirtohinta on näin suoraan yhteydessä koko verkon laskennalliseen arvoon.

Alueellisen siirtoverkon selvästi kallein osa on 20 kV:n keskijänniteporras, joka tuo sähkön 110 kV:n runkoverkosta alueellisiin jakelumuuntajiin. Pylväisiin tai koppeihin sijoitettujen jakelumuuntajien takana on se 400 voltin matalajänniteporras, joka jakaa ”töpselisähkön” kuluttajille.

Asiakkaan liittyessä verkkoon kohteeseen viedään kaapeli, jonka rakentamiskustannukset asiakas maksaa liittymismaksuna. Tämän viimeisen mailin osuus verkon arvosta on kuitenkin Liuhalan mukaan vähäinen.

”Yksittäisen kuluttajan valinnat vaikuttavat vain vähän koko verkon laskennalliseen arvoon ja näin myös siirtohintaan”, sanoo Liuhala.

Ikävä kyllä kallis ja asiakkaitten yhteisvastuullisesti maksama keskijänniteporras on vietävä varsin lähelle kuluttajia.

”Sähköä kannattaa siirtää pienjännitekaapelissa maksimissaan noin 800 metriä, pidemmällä matkalla laatu- ja sähköturvallisuusvaatimukset eivät täyty”, toteaa Liuhala.

Laki kuitenkin velvoittaa verkkoyhtiöt tarjoamaan liitymän kaikille alueellaan oleville asiakkaille samoilla ehdoilla. Jos näitä maksavia asiakkaita on vähän ja kulutuspisteet sirottuneet laajelle alueelle, verkon arkkitehtuuri on raskas ja hinta asiakasta kohden kallis.

Tasasähkö avuksi

Teknologian kehittely voi kuitenkin lieventää ongelmaa. Liuhala kertoo Elenialla olevan käynnissä kehityshankkeita, joissa tutkitaan keskijänniteverkon osittaista korvaamista keveämmillä ratkaisuilla. Verkon periferia-alueilla voitaisiin hyödyntää muun muassa tuhannen voltin jännitteellä toimivaa tasasiirtoa, jolloin pien- ja keskijänniteportaan väliin tulisi uusi jänniteporras.

Tasasähkön siirtohäviöt ovat vaihtovirtaa pienemmät, ja tätä on perinteisesti hyödynnetty järeissä, pitkissä siirtoyhteyksissä. Yksi alan edelläkävijämaista on Kiina, jossa sähkön käyttäjät sijaitsevat idässä, tuotantopotentiaali pitkälti lännessä. Tasasähkö siirtyy joissain tapauksissa tuhansia kilometrejä huikealla 1100 kV:n jännitteellä.

Tasasiirtoa käytetään kuitenkin myös pienemmässä mittakaavassa. Esimerkiksi Afrikassa kyliä on saatu verkotettua järkevillä kustannuksilla keveiden tasasähköyhteyksien avulla.
”Siirtoyhteyden toisessa päässä tarvitaan tällöin invertteri, joka muuttaa tasasähkön laitteiden käyttämäksi vaihtovirraksi. Tarvittavaa laitetekniikkaa löytyisi helposti Suomesta”, toteaa Liuhala.

Laskeva siirtohinta

Liuhala tyrmää samalla käsityksen, jonka mukaan verkkoyhtiöt rahastavat ikuisesti itsensä jo takaisin maksaneilla siirtoverkoilla.

Epäilystä ruokkii se, että kaapelit ovat erittäin pitkäikäisiä eikä näissä ole kuluvia, liikkuvia osia. Moni 1950-luvulla asennettu öljyeristeinen kaapeli on edelleen käytössä, nykyiset muovieristeiset johdot lienevät vielä pitkäikäisempiä. Viimeinen käyttöpäivä ei uhkaa myöskään ytimen kuparia tai alumiinia, joilla on ikää jo tuhansia miljoonia vuosia.

Liuhalan mukaan ikuinen rahastaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska valvontamalli sisältää verkon arvoa ajan myötä vähentävät laskennalliset poistot.

”Laitteita käytetään koko niiden tekninen käyttöikä, jonka takia verkon käyttöarvo voi olla lopulta isompi kuin laskennallinen arvo. Jossain vaiheessa tämä kääntää investoinneista johtuneen siirtohintojen nousun laskuksi”, sanoo Liuhala.

Verotus vahvistamaan hintasignaalia

Isossa kuvassa kaikki verkkoyhtiöt ja näiden asiakkaat ovat ajautumassa isojen päätösten eteen. Jos maaseudun tyhjeneminen jatkuu oletetulla tavalla, nykyvaatimusten mukainen siirtoverkko tulee monilla alueilla järjettömän kalliiksi.

Ilmiö koskettaa muutakin infrastruktuuria. Hintaa suhteessa maksajien määrään joudutaan miettimään myös tieverkon, vesijohtojen ja monenlaisten palvelujen yhteydessä.

”Verkkoyhtiöt eivät kuitenkaan haluaisi olla tässä nipussa se, joka sammuttaa maaseudun valot. Verkkoinvestoinneissa on kuitenkin katsottava 30–50 vuoden päähän, mikä edellyttää näkemystä pitkästä tulevaisuushorisontista”, sanoo Liuhala.

Lyhyemmällä tähtäimellä verkon suunnittelussa on varauduttava tuulivoiman osuuden kasvuun sekä aurinkopaneeleitten ilmestymiseen entistä useammille katoille. Kehitys edellyttää aiempaa älykkäämpää ja monimutkaisempaa verkkoa, jossa tuotannon hallitsemattomiin vaihteluihin pystytään vastaamaan sähkövarastojen, kulutusjouston ja kulutuksen ajoittamisen avulla.

Kuluttajien käyttäytymisen ajurina on tietysti hinta. Liuhala kannattaa mallia, jossa hintasignaalia vahvistettaisiin kytkemällä sähköveron suuruus prosentteina sähkön hintaan. Eli mitä kalliimpi sähkö, sitä korkeampi vero.
Taannoinen älyverkkotyöryhmä ei kuitenkaan kannattanut ideaa, koska sen nähtiin vähentävän hinnoittelun läpinäkyvyyttä, lisäävän monimutkaisuutta ja vaikeuttavan sähköveron suuruuden ennakointia.

Artikkeli on ilmestynyt ensimmäisen kerran TM Rakennusmaailmassa 9/19.