Kellarillinen 1960–1970-lukujen taitteessa rakennettu punainen tiilitalo on rakennettu yli 50 vuotta sitten vallinneiden suositusten ja ohjeiden mukaan. Perustusten vedeneristykset ovat silti tulleet tiensä päähän. Valumavedet ja maassa oleva kosteus ovat päässeet vaurioittamaan rakenteita, koska ikääntynyt kellarin seinän bitumieristys on haurastunut.

Kellarissa tehdään iso remontti. Talon ostanut lapsiperhe haluaa ottaa kellaritilatkin asumiskäyttöön.

”Perustukset korjataan, seiniä puretaan ja märkätilat sekä sauna rakennetaan kokonaan uudelleen”, kertoo rakennusterveysasiantuntija, rakennusmestari Marit Sivén.

Valtava remontti alkoi kosteusvaurioiden syiden selvittämisellä.

”Kellarin sisäseinissä oli selvästi havaittavia kosteusvaurioita. Myös ulkopuolella perustuksissa näkyi vaurioita. Syy kellarin kosteusvaurioihin oli selkeästi perustusten vedeneristysten ikääntyminen”, Marit Sivén kertoo.

”Projekti paisui niin, että se muistuttaa jo aika paljon uuden talon rakentamista: arkkitehti on suunnitellut uudet tilaratkaisut ja hakenut rakennusluvan, mukana ovat myös rakenne-, lvi- ja sähkösuunnittelija minun ja työmieheni lisäksi.”

Patolevyt ulkoseinään oikein päin

Korjausurakka aloitettiin kaivamalla kaivinkoneella 2–3 metriä syvä ja noin kaksi metriä leveä kuoppa ulkoseinän viereen koko talon ympärille. Myöhemmin tilalle tuodaan 6–16 mm:n sepeliä, joka on hyvin vettä läpäisevää täyttömateriaalia.

Kellarillisen talon perustus oli tässä talossa rakennettu suurelta osin ilman anturaa. Nyt perustus korjataan rakentamalla ns. pystysalaojitus kellarin seinän yläosasta seinän alareunaan asti niin, että vesi pääsee liikkumaan sepelikaistalla ja talon alle mahdollisesti kertyvä vesi pääsee salaojaputkea pitkin pois.

”Salaojaputket asennettiin perustuksen ja kellarin lattiapinnan alapuolelle”, Marit Sivén sanoo ja lisää, että salaojaputken alta ei saa unohtaa suodatinkangasta, joka pitää maa-aineksen ja sepelin erillään.

Talon ränneistä tuleva vesi valuu syöksytorvien alle asennettuihin kattovesisuppiloihin, mistä se johdetaan maanpinnan alapuolelle asennettuja sadevesiputkia pitkin pois talon läheltä, kokoojakaivon kautta ojaan. Kaivuutyön jälkeen kellarikerroksen ulkoseinä pestiin ja paikattiin ja seinään asennettiin patolevy mekaanisesti kiinnittämällä valmistajan ohjeiden mukaan. Patolevyn ulkopuolelle laitettiin 100 mm:n EPS-eristelevy seinää vasten pystyyn ja sen päälle suodatinkangas. Kaivannon pohjalle laitettiin salaojaputket ja sadevesiputket.

”EPS-lämmöneristelevy kiinnitetään seinän yläosaan sekä laastilla että mekaanisesti. Punatiilitalossa levy ulotetaan julkisivumuurauksen alalaitaan asti. Ylälaita suojataan pellityksellä. Sellaiset kellarin seinät, joihin kohdistuu veden painetta, esimerkiksi pohjavedestä, tulee eristää vedenpainetta kestävällä bitumihuovalla”, Marit Sivén huomauttaa.

Seinän ulkopintaan asennetaan ulkoasennuksiin soveltuvat kivilevyt tai se voidaan rapata.

Patolevyjen valmistajan ohjeiden lukemisessa kannattaa olla huolellinen, koska levyjä on monenlaisia: patolevyjen tulee olla oikein päin, jotta vesi valuu levyä pitkin alaspäin ja kulkeutuu salaojaputkiin.

Perustusten ympärille ja putkien eristykseksi asennetaan vaakasuuntainen 100 mm:n routaeristyslevy, joka ulotetaan metrin etäisyydelle talosta.

”On tärkeää, että eristyslevyt kallistuvat ulospäin talosta. Lopuksi rakennuksen vierustan kaivanto täytetään 6–16 mm:n sepelillä maan yläpintaan saakka.”

Valesokkelirakennetta suositeltiin 1950-luvulla

Taloissa voi olla monenlaisia kosteusongelmia, mutta Marit Sivénin mukaan yllättävän usein kosteusongelmien syy löytyy lopulta rakennuksen perustuksista.

”Vaikka taloihin olisi rakennettu aikakauden määräysten mukaiset perustukset, osa niistä vaurioituu vuosikymmenten aikana, jos maakosteuden ja valumavesien vaikutuksia ei ole otettu riittävän hyvin huomioon. Joskus perustuksiin liittyvien ongelmien syy on virheellinen rakennustapa, jonka seuraukset näkyvät vuosikymmeniä myöhemmin”, hän kertoo.

”Esimerkiksi vuoden 1957 RT-ohjekortissa suositeltava ns. valesokkelin rakennustapa on melko yleinen 1960–1970-lukujen pientaloissa”, Marit Sivén kertoo.

Valesokkeli näyttää ulkoapäin ”normaalilta” perustukselta, mutta talon sisäpuolella rakennuksen puurunko alkaakin maanpinnan tasolta tai sen alapuolelta eli talon alaosan puuosat ovat huomattavasti alempana kuin nykyisin suositeltavassa sokkelirakenteessa.

”Valesokkelissa rakenteet voivat helpommin altistua maakosteuden vaikutuksille”, rakennusterveysasiantuntija sanoo. ”1950-luvulla ja sen jälkeenkin hyvänä pidetty rakenne saattaa joissain tapauksissa olla vaurioitunut maakosteuden vaikutuksesta. Myös vuosikymmeniä vanhan valesokkelin seinä- ja lattiarakenteen liitoksen kautta saattaa päästä talon sisäilmaan perustuksesta ja rakenteista peräisin olevia epäpuhtauksia.”

Kun valesokkelia entisaikaan rakennettiin, sinne jätettiin Marit Sivénin mukaan usein valuvaiheessa ns. surritappi, joka saattaa ajan kuluessa lahota, jolloin tapin reiän kautta voi päästä rakennuksen ulkopuolelta kosteutta ja vettä valesokkelin sisään.

Tapana oli myös istuttaa kaunis kukkapenkki valesokkelin viereen – sekin saattoi omalta osaltaan pitää valesokkelia koko ajan kosteana.

”Nykyään tiedetään, että valesokkeli on riskirakenne”, Marit Sivén toteaa.

Hometalkoot.fi –sivustolla esitellään talojen erilaisia riskirakenteita, niistä yksi on valesokkeli. Sivustolla voi tutustua vuosina 1940 – 1990 rakennettujen omakotitalojen mahdollisiin ongelmakohtiin, joiden tunnistaminen auttaa jo ennalta estämään kosteusvaurioiden aiheuttamat ongelmat. Kunkin aikakauden talon ominaisuudet on valittu monien erilaisten vaihtoehtojen joukosta.

Kellarit olivat vain kellarikäytössä

Entisajan rakennusohjeissa oli Marit Sivénin mukaan paljon hyvää, vaikka ongelmia on vuosikymmenten saatossa ilmennytkin.

”Onneksi esimerkiksi rintamamiestalojen kellaritilojen mahdolliset kosteusvauriot eivät kuitenkaan yleensä ole aiheuttaneet haittaa asukkaille, koska kellarit olivat pitkään erillisiä tiloja, joissa vain käytiin ja sen jälkeen ovi suljettiin.”

1980-luvulla alkoi yleistyä kellareiden muuttaminen asuintiloiksi.

”Muutostöiden yhteydessä tehtiin joskus lyhytnäköisiä ratkaisuja, joissa ei otettu huomioon vanhan bitumisivelyn ikääntymistä eikä vuosikymmenien maakosteuden vaikutuksia perustuksiin.”

Marit Sivénin kokemuksien mukaan bitumisivelyn keskimääräinen elinkaari on noin 30 vuotta.

”Hyvin yleinen ongelma 1960–1970-luvuilla rakennettujen talojen perustuksissa on juuri bitumisivelyn halkeilu ja sen vedeneristämiskyvyn heikentyminen ja liian hienolla maa-aineksella tehty perustusten täyttötyö.”

Miten valesokkeli korjataan? Lue koko juttu TM Rakennusmaailmasta 3/16.