Oli vuosi 2010, kun kaksilapsinen itäsuomalaisperhe alkoi etsiä itselleen isompaa kotia. Mielikuvissa välkkyi noin 120–140 neliön omakotitalo, joka muistuttaisi hieman valkotiilistä lapsuudenkotia. Lapsilla olisi puuhailutilaa omalla kotipihalla.

Tarjontaa oli tuolloin vähän, joten asunnon löytämiseen panostettiin toden teolla.

”Jaoimme postilaatikkoihin kyselyjä, tietäisikö joku meille sopivaa kotia”, Janne ja Heli (nimet muutettu) kertovat.

Yhteydenottoja tuli muutamia, ja joitain niistä käytiin katsomassa. Lopulta tarjolle ilmaantui lähes täydellinen, 80-luvun alussa rakennettu tiilitalo: tilaa oli juuri sopivasti, iso leivinuuni ja lankkulattiat kiehtoivat, samoin pihan omenapuut ja istutukset, alue oli kiinnostava, sijainti kadun päässä minimoi ohikulkuliikenteen ja Helin työpaikka oli kivenheiton päässä. Kun kaikki mahtui suunniteltuun budjettiin, asia alkoi olla selvä.

Alettiin hieroa kauppoja, mutta ei innosta huolimatta ostettu sikaa säkissä.

”Olemme asuneet aiemmin 50-luvun hometalossa, jossa toinen lapsemme sairastui astmaan ja toinen joutui muiden oireidensa vuoksi sairaalaan. Uskoimme, että meille ei ainakaan hometaloa voi myydä”, Heli taustoittaa.

Sopimuksen ehtona olikin kuntotarkastus, jota ei ollut tehty. Se teetettiin myyjän valitsemalla ja pankin hyväksymällä tekijällä.

”Saimme käsiimme mustaa valkoisella: kyseessä on ikäisekseen erittäin hyväkuntoinen talo. Kaupat tehtiin, unelmatalo oli meidän. Vuokrasimme itsellemme kuukaudeksi väliaikaisasunnon. Siinä ajassa saisimme tehtyä taloon ’pientä pintaremonttia’.”

Vastassa omenainen home

Tuota ”sisustuksellista” remonttia lähdettiin tekemään itse.

”Lähdin vaihtamaan makuuhuoneen tapetteja sekä kammottavaa 80-luvun muovimattoa. Muovimatto vähän ihmetyttikin, koska muualla talossa oli hienot lautalattiat”, Janne kertoo.

”Purin listat ja aloin repiä mattoa nurkasta. Tietenkin ilman hengityssuojaa, olihan talo havaittu hyväkuntoiseksi.”

”Outoa oli, että maton liima tuntui lähes tuoreelta, vaikka se oli ollut siellä kymmeniä vuosia. Sitten itselle alkoi tulla huono olo. Se liittyi selkeästi omenaiseen tuoksuun, joka ei ollut mummonmökin tai selkeän homeen hajua. Ne olisin kyllä tunnistanut. Ajattelin, että kyse on jostain pesuaineesta.”

Tämän session jälkeen peruskunnoltaan hyvä mies oli lähes toimintakyvytön seuraavat 3–4 viikkoa.

”Kuumetta oli 39 ºC, silmät vuotivat enkä haistanut yhtään mitään.”

Mutta koska aikaa ja vuokrarahaa kului, Janne palasi talolle jatkamaan töitä heti, kun kykeni. Reaktiot olivat silloin vielä voimakkaammat. Hälyytyskellot alkoivat soida.

”Edellisen hometalon jälkeen emme missään tapauksessa halunneet ottaa mitään riskejä.”

Siitä alkoi varsinainen maraton.

Kirpaisevaa rehellisyyttä tarvitaan

Nyt etsittiin kuumeisesti pätevää ja luotettavaa henkilöä, joka arvioisi vahingon laajuuden. Yhteystieto löytyi lopulta Asumisterveysliiton (AsTe) kautta.

”Mutta silti ärsytti, kun pihaan kaahasi nuori tyyppi Bemarilla, alkoi nuuskia meidän nurkkia – ja totesi säälimättömästi, että talossa on aivan valtavasti ongelmia”, Janne muistelee.

”Se tuntui ylimieliseltä ja tarkastaja ärsyttävältä. Hänelle oli samantekevää, että kerroimme tehneemme kaikki mahdolliset varmistukset.”

”Oikeasti olimme vedet silmissä: mitä nyt tehdään. Eikä onneksi vielä edes tajuttu, miten paha tilanne on”, Heli täydentää.

Jatkossa tuosta ”vastenmielisestä tyypistä” tuli luottohenkilö, jolle oltiin monesta kiitollisia.

”Eihän hänen tehtävänsä ole jakaa myötätuntoa. Nyt arvostan todella paljon suoruutta ja rehellisyyttä sekä sitä, että hän lähes kielsi meitä muuttamasta taloon”, Janne korostaa.

Nuuhkimisen lisäksi tämä tarkastaja halusi nähdä myös kaikki taloon liittyvät paperit rakennuspiirustuksista lähtien.

”Itse emme esimerkiksi olleet osanneet vaatia rakenteita rikkovia tarkastuksia. Mutta hänen mielestään nyt porattaisiin. Tärkeää oli myös se, että kuntotarkastus ja sisäilmatutkimus yhdistetään.”

Ongelmien purkua oli rankkaa katsoa.

”Pistosahalla seiniin vedetyistä rei’istä näkyivät mustat villat ja lankkulanttian alta suoraan kiven päälle asetettu villa. Haju oli hirveä”, Janne muistelee.

Makuuhuoneen muovimaton alta löytyi kasakaupalla monenlaista jätettä, ja alasokkeli muistutti lähinnä sieniviljelmää.

”Poraustulosten laboratoriolista homeitiöistä oli A4:n pituinen. Sana toksiininen toistui lukemattomia kertoja. Tuuria oli vain siinä, että sädesientä ei löytynyt”, Heli kertoo.

”Mutta epätoivo oli jo melkoinen. Painolastina olivat käyttökelvoton, vuokratontilla sijaitseva täysin arvoton hometalo, asuntolaina ja vuokrakulut.”

Kahden kauppa, kolmantena juristi

Uuden läpimätä talo -raportin kanssa otettiin yhteyttä myyjiin, jotka eivät myöntäneet tietävänsä ongelmista mitään tai uskovansa niiden olemassaoloon.

”Tiesimme, että jatkoneuvotteluihin tarvitaan juristia. Vaan jos hyvän tarkastajan löytäminen oli ollut vaikeaa, yhtään helpommin ei löytynyt juristikaan. Joku totesi, että vian toteennäyttö rakentamisessa on jopa hankalampaa kuin vaikkapa potilasturvallisuudessa. Ei ihme, että vain harva ottaa näitä juttuja hoitaakseen”, Janne sanoo.

Vinkkejä tähänkin löytyi AsTen sivujen kautta.

Nyt asia oli pitkälti juristien käsissä. Helin ja Jannen kannalta konkreettisinta oli sisäilmainsinöörin avustuksella syntynyt korjaustekninen kustannusarvio. Siihen kuului koko valesokkelirakenteen purkaminen.

”Käytännössä talon alareunasta oltiin leikkaamassa pois 0,5–1 metriä. Se tuntui ajatuksenakin järjettömältä; ehkä talon voi pistää puoliksi, mutta ei noin päin. Samassa menivät tietysti myös putket, sähköt, verkkoliitännät”, Janne luettelee.

Tämän jälkeen alkoi kiista siitä, mitä vastapuoli korvaa.

”Kaupan purku jäi kiinni noin 2 000 eurosta. Ratkaisu oli ’vahingonkorvaus hinnanalennuksen kautta’. Oikeustaistelun jälkeen saimme noin 25 000 euroa eli käytännössä ei mitään. Mutta juristimme totesi realistisesti: toisenlaista ratkaisua myyjät eivät kuitenkaan olisi pystyneet hoitamaan.”

Kallista korjausta

Remontti oli pakko aloittaa. Samalla alkoivat juosta uudet kulut.

”Niitähän pankit eivät lähde luotottamaan, koska vakuus on mennyt arvottoman talon myötä”, Janne muistuttaa. ”Eikä sovittu vahingonkorvauskaan tule heti tilille, vaikka niin usein luullaan.”

Noin vuoden kestäneestä remontista tuli raskas ja kallis.

”Kun korjaus alkoi, työmaalla oli koko ajan 1–3 miestä. Ja materiaalilaskuja tuli ovista ja ikkunoista. Sitten kun myyjältäkin loppuivat rahat, meille tarjottiin esimerkiksi 10 000 euron kululaskelmasta korvaukseksi 500 euroa.”

Myös todellisten kulujen ja sopimushintojen suhteessa oli haasteita.

”Esimerkiksi pesuhuoneen purettuja laattoja oli mahdotonta korvata vastaavilla 80-luvun laattoilla. Uudemmat taas olivat talolle arvonparannusta. Eli kun laatan hinta oli 1 euro, arvonparannuksen takia siitä korvattiin 10 centtiä.”

Silti Heli ja Janne huolehtivat siitä, että vahinko ei enää lähde kiertämään.

”Työmaalla kävi koko ajan valvoja seuraamassa, että kaikki tehdään nyt oikein ja mahdolliset väärät ratkaisut korjataan. Vaikka se lisäsi kuluja.”

Ja tietenkään omia rakennusjätteiden siivoamiseen, tiedonhankintaan, yhteydenottoihin ja paperitöihin käytettyjä tunteja tai valvottuja öitä ei hinnoitella missään.

”Mutta esimerkiksi ilman erinäisiä Excel-laskelmia ei korvauksia ei olisi saatu tätäkään vertaa”, Janne korostaa.

Kenen syy, kenen vika?

Janne ja Heli uskovat, että vauriot aiheutti tuolloinen rakennustapa ja väärä suunnittelu. Syyttely ei auta.

”Talo oli oman aikansa tuote, silloisen hyvän rakennustavan mukaan toteutettu. Ei ollut nykyistä osaamista eikä valvontaa. Mehän etsimme myös käsiimme talon silloisen rakentajan, joka totesi, että kaikki tehtiin suunnitelmien mukaan.”

Nyt selvää on, että kyseessä oli vääränlainen perusta kyseiselle maapohjalle. Eikä perustus ollut sitäkään, mitä kauppakirjoissa luki.

”Salaojitus puuttui ja hulevedetkin olivat avoin ongelma. Hiekkamaahan luotettiin liikaa”, Janne toteaa.

Remontoinnin yhteydessä myös salaojitus hoidettiin kuntoon.

Tästä hyötyi paitsi uusi omistaja, myös lähinaapuri, jota hulevesiongelma koski yhtä lailla.

”Infosimme asiasta kuntaa. Tuntui hyvältä myöhemmin ohikulkiessa huomata, että asiaan on tartuttu.”

Uusia uuteen

Raskas korjaus valmistui vuonna 2012. Lopputuloksena oli täysin uusi talo.

”Koska koko talo oli revittävä alas, teimme tiloista samalla modernimpia ja toimivampia. Ja pidimme huolen, että se vähä, mitä vanhasta jäi jäljelle, on varmasti puhdistettua”, Heli painottaa.

”Myös korjausten valvonta oli viimeisen päälle, vaikka siihen kului noin kolmannes remonttikustannuksista. Mutta nyt taloa oli hyvä myydä. Paperitietoakin siirtyi uudelle omistajalle pari mapillista.”

Myynti onnistuikin melko helposti, osin siksikin, että yksi remonttimiehistä oli ostajan tuttu.

Talon myynti oli etenkin Helille ainoa mahdollisuus.

”En voinut kuvitellakaan asuvani siellä itse. Inhoan taloa edelleen sataprosenttisesti.”

Mahdottomalta tuntui myös lähteä etsimään uutta kotia vanhasta talosta. Ainoa mahdollisuus oli rakentaa uusi talo tahon kanssa, joka ottaa asiasta juridisen vastuun.

”Ja saada mahdollisimman aggressiivinen työnjohtaja ilman mitään sidoksia rakentavaan firmaan”, Janne toteaa.

Mukana olikin nyt valvoja ja valvojan valvoja, joka myös edellytti seurantaa ja väärin tehtyjen töiden purkamista; oli kosteusseurantaa antureilla betonilaatassa, tarvittaessa villojen vaihtamista, tuplapressutusta.

”Olimme myös itse varmasti ’ikäviä ihmisiä’, jotka ramppasivat paikalla vähän väliä. Eivätkä rakennusmiehet kaikesta tykänneet. Mutta kun paperissa luki, että kaikki tehdään valmiiksi valvonnassa, homma oli vain hoidettava”, Janne toteaa.

Varotoimista huolimatta kaikki ei mennyt ”niin kuin strömsöössä”.

”Välillä selvittiin huumorilla. Kun vessanpönttö oli liitetty kuumaan veteen, totesin tekijöille, että mukavahan lämpö talvipakkasilla on, mutta persaus ei kyllä ihan kestä 60 astetta”, Janne nauraa.

Rahaa paloi, terveys ei

Kaiken kaikkiaan Heliltä ja Jannelta hävisi talon myötä taivaan tuuliin noin 60 000 euroa.

”No jäi meille talosta yksi letkukela, jonka otin talteen tragikoomisena muistona”, Janne naurahtaa.

Silti pariskunta kokee olevansa onnekas.

”Menetimme vain rahaa, emme terveyttämme. Ja sukulaiset pystyivät tukemaan taloudellisesti”, Heli kiittelee.

Uusi koti on nyt valmis, ja sinne voidaan jopa ostaa omenanhajuista pesuainetta.

Heli kuitenkin kulkee menetetyn ”unelmakotinsa” ohitse työpaikalleen lähes päivittäin. Silloin katse edelleen kääntyy toiseen suuntaan.